petrapee.wordpress.com 13.3.2015
Kolme vuotta sitten Fastholman keltaisen talon seinään ilmestyi kyltti, missä kerrottiin talon olevan purkulistalla. Alkoi tapahtumien ketju, jossa sekalainen joukko aktiivisia kansalaisia yritti saada taloa kaikkien kaupunkilaisten käyttöön. Tämä tarina ei päättynyt onnellisesti.
Aloitimme perkaamalla puutarhaa. Piha oli pelkkää ryteikköä eikä sellaisenaan kovin houkutteleva oleskeluun. Kaivoimme vähä vähältä pihan muotoja esiin kunnioittaen puutarhan alkuperäistä henkeä. Melko pian virittelimme myös keskusteluyhteyttä kaupungin suuntaan.
Saimme talon kesällä kahdeksi kuukaudeksi vuokralle. Jatkoimme kunnostustöitä ja suunnittelimme tulevaisuutta. Talossa tehtiin alustava kuntotarkastus ja erilaisia yhteistyöstä kiinnostuneita järjestöjä ja toimijoita saatiin mukaan. Puutarhasta tehtiin hoitosuunnitelma minkä puisto-osasto hyväksyi. Paikan ainutlaatuisuus oli helppo tajuta, mutta halusimme jakaa sen mahdollisimman monen kaupunkilaisen kanssa.
Kun vuokra-aika läheni umpeutumista Tilakeskus ilmoitti, että meidän täytyy hoitaa harmaiden vesien suodatusjärjestelmä ja käymälä määräaikaan mennessä. Tämä oli ehtona neuvotteluiden jatkamiselle. Tämän myös teimme, mutta neuvotteluja ei jatkettu. Jossain vaiheessa Tilakeskus halusi ostotarjouksen. Teimme sellaisen, mutta se ei kelvannut. Heillä ei myöskään ollut halukkuutta neuvotella keinoista, joilla saataisiin ehdot kaikkia osapuolia tyydyttäväksi.
Itse asiassa Tilakeskuksella ei ollut halukkuutta mihinkään. Sieltä ei saanut avainhenkilöä kiinni, hän ei vastannut viesteihin eikä yhteydenottopyyntöihin. Odotimme, että asia olisi tullut Tilakeskukselta kaupunkisuunnittelulautakunnan käsiteltäväksi. Ei tullut. Vähitellen porukkamme alkoi väsyä ja suurin into laantua. Ihmisiä veivät muut kiireet ja Fastholman talo seisoi tyhjillään. Se tässä varmaan oli tarkoituskin.
Hiljaiselon rikkoi uusi purkuilmoitus. Asiasta nousseen metelin vuoksi järjestettiin silmänlumeeksi tarjouspyyntökierros. Tilakeskus jatkoi yksipuolista ehtojen sanelua ja pelotteli pienet yhdistykset epärealistisilla kunnostuskustannuksilla. Yhdistykset eivät ehtineet järjestäytyä, ja yksin kukaan ei uskaltanut ottaa vetovastuuta. Lopputulos oli mitä Tilakeskus toivoikin. Yhtään varteenotettavaa tarjousta ei määräaikaan mennessä tullut.
Valtaajat olivat Tilakeskukselle viimeinen pisara. Porukallamme ei ollut valtauksen kanssa mitään tekemistä, mutta seurasimme mielenkiinnolla junioreiden tekemisiä. Ehkä nuoret saisivat jatkettua työtä, mitä me väsähtäneet aloitimme. Kukaan vaan ei tajunnut, kuinka kiire Tilakeskuksella oli. Huvila ei ollut enää pelastettavissa. Oikeastaan se päätös oli tehty jo kolme vuotta sitten.
En voi olla ihmettelemättä Tilakeskuksen motiivia repiä talo maan tasalle. Talo oli todella hyvässä kunnossa, vaikka eri tahot inttävätkin päinvastaista. Ihmetyttää myös yhtäkkinen huoli turvallisuudesta. Moneen vuoteen talon turvallisuus ei ole isännöitsijää huolettanut. Kun kaupunkilaiset olivat huolissaan lisääntyneestä ilkivallasta, isännöitsijä naulasi luukut ikkunoihin. Sähköjohdot ovat olleet koko ajan paikoillaan, ja kaupungin eri virastojen edustajat ovat käyneet paikan päällä. Kukaan ei ole aikaisemmin ollut niistäkään kiinnostunut.
Virkamiehet eivät aina tunnu ymmärtävän, että kaupunki omistaa tarkoittaa, että kaupunkilaiset omistavat. Raha ei ilmaannu kaupungin kassaan tyhjiöstä vaan kaupunkilaisten työllään ansaitsemista varoista. Kyllä meillä on oikeus olla asioista jotakin mieltä.
Tuntuu, että välissä oli muutama poliittisen välinpitämättömyyden vuosikymmen, jolloin virkamiehet saivat päättää asioista melko rauhassa. Nyt kun kaupunkilaisten aktiivisuus on kasvanut, pitäisi yhtäkkiä toimintatapoja muuttaa. Se vaatii virastoissa paljon asenteiden muuttamista. Tilakeskuksessa taitaa olla näissä asioissa eniten muutettavaa.
Fastholman purkaminen oli väkivaltainen teko. Kaupunki käytti suhteetonta voimaa, ja turhauttava arvovaltataistelu repi hajalle luottamuksen siitä, että kaupunki osaa hoitaa asioita asukkaitaan kunnioittaen. Pelko tulevaisuudesta tuntuu ahdistavana möykkynä rinnassa. Tunne on sama millä seuraan niin sanottua päätöksentekoa itäisessä naapurissa. Ehkä haavassa märkii tietoisuus potentiaalista, mikä Fastholman talolla oli kaikkien yhteisenä kaupunkikeitaana.
