tomistro.wordpress.com 13.3.2015
Viime perjantaina keskustelin ”firman bileissä” talonvaltauksista. Paikalla sattui olemaan henkilö, joka pyöri vuosia sitten samoissa Helsingin valtauskuvioissa kuin minä.
Elimäenkatu 15 vallattiin 2007, Rajasaari kai seuraavana vuonna. Nämä ovat ne kaksi minulle tärkeintä squattia, ne paikat joissa vietin eniten aikaa. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että Squat Elimäessä ja Rajatilassa tuli käytyä joka viikonloppu. Olin 22- ja 23-vuotias.
En ollut ikinä valtaustoiminnan ydinporukkaa, niitä jotka laittoivat itsensä likoon ja kaiken liikenevän aikansa rakennusten ylläpitoon. Minä kävin squateilla lähinnä viikonloppuisin: keikoilla, ”hengaamassa”. Näin paljon bändejä, joita en olisi muuten ehkä nähnyt. Osallistuin mielenosoituksiin. Olin mukana lyhytelokuvaprojektissa. Ja kyllä, join jonkin verran kaljaa.
Kaljaa saa täysi-ikäisenä tietysti juoda melkein missä vain ja keikkapaikkoihinkin pääsee rahalla sisään. Eivät vallatut tilat sen takia tärkeitä olleet.
Minulle tärkeintä vallatuissa tiloissa oli se, että ne olivat epäkaupallisia ja omaehtoisia. Kukaan ei sanonut, että näin ei saa tehdä. Kukaan ei pakottanut ostamaaan jotain tai poistumaan. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen. Kaikki olivat tervetulleita, jos tämän ymmärsivät.
Pelkällä olemassaolollaan vallatut tilat näyttivät minulle sen, että toisenlainen maailma on mahdollinen. On eri asia tietää tämä kuin kokea se. Älyllinen ymmärys vaihtoehdoista jää aina vähän ohueksi, fyysinen kokemus vapaudesta kantaa kai elämän loppuun asti. Nämä kokemukset ovat olleet keskeisiä omassa (poliittisessa) kasvussani. Tiedän, että vaihtoehtoja on olemassa. Tiedän, että kun teemme asioita yhdessä, voimme muuttaa maailman. Vaikka sitten yksi talo kerrallaan.
Kiitos siis kaikille, jotka olitte valtaustoimintaa tuolloin tekemässä. Ilman näitä tiloja en olisi se ihminen, joka olen nyt. Ilman teitä, jotka nämä tilat meille kaikille teitte, en olisi minä. Kiitos.
Tällä viikolla talonvaltauksista ovat keskustelleet kaikki.
Fastholma vallattiin, häädettiin ja tuhottiin. Sama taistelu, joka käytiin viisi ja kymmenen vuotta sitten, jatkuu edelleen.
Taistelu jatkuu, sillä epäkaupallisten ja omaehtoisten tilojen tarve ei ole kadonnut mihinkään. Aina on nuoria, joille ei kelpaa vallitseva kaupallinen kaupunkiympäristö. Aina on niitä, jotka ovat valmiita tekemään työtä vaihtoehtojen eteen.
Tälle työlle on meidän kaikkien annettava kaikki mahdollinen tuki, sillä näissä tiloissa ihminen alkaa uskoa – tietää! – että muutos on mahdollinen. Minä olen tämän kokemuksen saanut ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Haluan, että muillakin on mahdollisuus samaan.
Tältä näyttää Elimäenkatu 15 A nykyään.
Ja tämän verran on jäljellä Squat Elimäestä.